Kemppaanmäen tarina
Vanhempani omistavat vanhan talon Kuopion suunnalla. Talo on rakennettu vuonna 1870, ja se on isäni synnyinkoti. Talo tuli meidän perheemme omistukseen 2000-luvun alussa. Talossa on siis ollut asutusta aina 1970-luvun alkuun asti, kunnes isoisäni rakensi uuden tiilitalon samalle tontille, aivan vanhan talon viereen.
Isoisäni oli metsäkonemies, ja pihassa olikin milloin minkälaisia vempaimia. Luontevasti hän puhkaisi vanhan talon suurimman seinän isommaksi, ja siihen tulivat isot, kaameat autotallin halliovet. Hän ajoi traktorit sisään, missä sai rauhassa korjailla vempaimiaan säällä kuin säällä. Jonkin aikaa talo toimi tämmöisenä työhallina tuvan puolella. Toiselle puolelle taloa hän jätti huoneet, joissa lapset pystyivät kesäisin nukkumaan ja olemaan. Ja kuka milloinkin.
Vanhempani alkoivat viljellä mansikkaa 1980-luvun loppupuolella Kemppaanmäen tilalla, josta minun ja sisareni lapsuuden ja nuoruuden kesät koostuivat. Isäni rakensi 1980-luvun loppupuolella meille oman talon noin 200 metrin päähän vanhasta talosta. Meillä oli paljon mansikanpoimijoita ympäri Suomea.
Myöhemmin, vuoden 1995 jälkeen, meille tuli aina sama vakituinen venäläisporukka, joka kävi joka kesä tilallamme töissä. He kuuluivatkin aika tiiviisti perheemme kesiin parin vuosikymmenen ajan. Mansikkapellot laajenivat ja lisäksi viljelyyn tuli myös puutarhavadelmaa. Vanha talo sai taas uuden elämän mansikanpoimijoiden kesätalona. Isonnettu oviaukko laitettiin taas pienemmäksi, etteivät hiiret pääsisi ihan niin helposti leiriytymään taloon sen ollessa tyhjillään tai viima pääsisi niin helposti sisään. Keittiötiloja rakenneltiin tupaan, jossa työntekijät tekivät ruokaansa. Sosiaalitiloja myös paranneltiin. Olihan meillä siellä pingispöydät, isot telkkarit ja VHS-soittimet.
Muistoissani lapsuuden ja nuoruuden kesät ovat työntäyteisiä, mutta se oli meidän tapamme elää kesiämme. Meillä oli paljon ihmisiä, ja usein saimme teinivuosina uusia, samanikäisiä ystäviä ympäri Suomea. Osa heistä on jäänyt tähän päivään asti sydämeeni, vaikka yhteyttä emme enää niin paljon pidäkään. Työpäivän jälkeen ajelimme usein pyörillä seitsemän kilometrin päähän kauppaan ja ostimme milloin mitäkin. Kävimme uimassa ja kunhan vain nauroimme ja pälätimme. Asuimme myös heidän kanssaan aitoissa tai vanhassa talossa – ei se olisi ollut sama asia nukkua kotona.
Jotenkin ajattelen kesät leireinä, jolloin pääsimme normaalista arjesta hetkeksi pois, mutta kuitenkin ihan omalla tontillamme. Työtä olen oppinut tekemään taustojeni takia jo varhaisista vuosista asti, ja se näkyy varmasti tämän päivän työskentelytavoissani. Annan usein itsestäni sen 110 prosenttia, kun vähempikin riittäisi. Elämää kuitenkin oppii elämällä, ja onneksi vanhemmiten oppii myös kuuntelemaan enemmän itseään eikä vain niitä asioita ja toimintatapoja, joita on matkan varrella oppinut.
Ne olivat niitä viljelyn kultavuosia, kunnes vuosien myötä viljelytoiminta alkoi vähitellen muuttua ja sen kannattavuus heikentyä. Mansikkaviljelmiä alettiin vanhempieni päätöksestä vähentää, mutta vadelmaa viljellään vielä edelleen. Työmäärä on vuosien varrella pienentynyt, ja apuna on ollut ystäviä, sukulaisia ja kyläläisiä aina tarpeen mukaan.
Nykyään vadelmaa on enää pari peltoa, joten kesäinen työmääräkin on huomattavasti aiempaa pienempi. Tässä vaiheessa minä ja siskoni olimme jo ehtineet aikuistua ja lentää pesästä, ensin Kuopioon ja sittemmin Etelä-Suomeen. Etelä-Suomessa molemmat olemme myös perustaneet perheet. Oma tieni vei Porvooseen, jossa olen nyt asunut noin kymmenen vuotta yhdessä mieheni ja kahden ihanan alakouluikäisen poikani kanssa.
Viime kesänä istuimme isäni kanssa vanhan talon kuistilla eräänä kesäiltana, kun olimme käymässä Kuopiossa. Juttelumme aiheena oli vanhan talon kunnossapito. Isäni mukaan katon rännejä pitäisi korjailla, jotta vedet eivät pääsisi taloon ja laittaisi koko paikkaa ihan pilalle.
Olimme juuri käyneet ystävieni mökillä Pohjanmaalla. He ovat kunnostaneet vanhan sukutilan itselleen kesäpaikaksi, ja tunnelma siellä oli aivan henkeäsalpaava. Ajatus lähti ehkä viimeistään silloin kytemään. En kuitenkaan ollut uskaltanut mainita siitä isälleni aikaisemmin, jottei hän innostuisi turhaan. Mutta jossain mielenhäiriössä ehdotin sitten: ”Entäs jos kuitenkin ruvetaan kunnostamaan paikka meille kesäpaikaksi?”
Perheemme on kasvanut niin, että tilaa on aina vain vähemmän kotona silloin, kun molemmat perheet ovat lomalla Savossa. No, ei tarvitse varmaan kahta kertaa kertoa, kuinka innoissaan isäni oli tästä lauseesta. Salaa hän on toivonut, että jompaa kumpaa meistä tyttäristä tämä asia lähtisi joskus kiinnostamaan. Kaipa me siinä sitten löimme kättä päälle, että viimeistään ensi kesänä aloitetaan.
Vielä pitäisi suostutella ja puhua sisareni ympäri. Ympäripuhuminen onnistuikin helpommin kuin olin kuvitellutkaan. Tarkoituksena on pitää työtaakka kaikille osallisille sopivana, sillä ajatuksella, että jokainen tekee silloin kuin pystyy. Valmista ei tarvitse heti saada, vaan paikka saa valmistua rauhassa, pala palalta.
